Pöydällä maljakossa kimppu kedonkukkia. Näen silmänurkastani
kimaltelevan häivähdyksen ja lasken kirjan kädestäni: viimein
huomaan pienen hämähäkin sinkoavan säikeitä kohti
lampunvarjostinta. Tunnin kuluttua se on kutonut verkon kahden
kattolampun ja kukkakimpun väliin. Ikkuna on auki kesäyöhön,
mutta hyttysverkko ei päästä ruokaa nälkäisen pyydykseen.
Hakematta tulee mieleen sana taide.

Kun hän viimein oppi levitoimaan, muut olivat jo kyllästyneet ja
laskeutuneet nojatuoleihinsa katselemaan televisiota. Hän huuteli
heille iloissaan katonrajasta mutta ainoa vastaus oli että kun hän
kerran oli siellä ylhäällä hän voisi pyyhkiä hämähäkinseitit.

Todellisuus alkaa valjeta minulle. Se näkyy olevan niin triviaali
ja ikävä, että ymmärrän hyvin miksi pakenemme sitä uutisten
dramatiikkaan. Me tiedämme, me tiedämme ja haluamme unohtaa ja
unohdamme eikä se enää ole totta, me näemme ja kuulemme ja luemme
mitä tapahtuu, se ei tapahdu meille ja siksi emme huomaa mitä
meille tapahtuu, mitä annamme tapahtua. Emme me siinä paljon
menetä: triviaalin ja ikävän todellisuuden ja oman itsemme.

Kansa huojentuu kun näkee miten oikeamielisesti markkinatalous
toimii: joka oli vuosi sitten monimiljonääri on nyt menettänyt
kaiken. Ja siihen on sisäänrakennettu armo: hänen ei silti ole
tarvinnut luopua mistään.

En tunne heitä eikä kukaan kiinnitä minuun huomiota, vaikka he
luultavasti puhuvat minusta. Vaaleatukkainen nainen sanoo että
minun pitäisi oppia uusia asioita. Silmälasipäinen mies tahtoisi
minulta rahaa. Pienileukaisen miehen mielestä minun pitäisi
kantaa enemmän vastuuta itsestäni. Kirjavasolmioinen toivoo että
lakkaan polttamasta tupakkaa. En jaksa olla imarreltu heidän
huolenpidostaan, sammutan television ja he katoavat.

A bunch of wildflowers in a vase on the table. In the corner of my
eye I see a fleeting glimmer. I put down my book. Then I notice a
small spider shooting filaments at the lampshade. After an hour it
has spun a web between the ceiling light and the bunch of flowers.
The window is open onto the summer night, but the mosquito screen
won't let any food into the trap set by the hungry creature. Quite
spontaneously, the word "art" springs to mind.

When at long last he had mastered the art of levitation, everybody
else had grown bored and sunk into their armchairs to watch
television. Delighted, he shouted down to them from his airy perch,
but all anyone said was well now that he was up there he might as well
get rid of the cobwebs on the ceiling.

Reality begins to dawn on me. It appears to be so trivial and boring
that I can well understand why we flee from it into the drama of "the
news". We know, we know, and we want to forget, and we do forget, and
it is no longer true, we see and hear and read what is happening, it
is not happening to us, and that is why we don't notice what is
happening to us, what we are allowing to happen. Not that we lose
much by doing so: just a trivial and boring reality. And ourselves.

As soon as they see how equitably the market economy functions, the
people feel much better: Someone who was a multimillionaire a year
ago has now lost it all. Nevertheless, thanks to a built-in grace, he
does not have to give up anything.

I don't know them, and none of them are paying any attention to me,
even though they probably are talking about me. The blonde says that
I should learn some new things. The bespectacled man wants some money
from me. The chinless wonder thinks I should take on more
responsibily for myself. The guy with the colorful necktie wishes
that I would stop smoking. I can't manage to feel flattered by their
concern, I turn off the set, and they disappear.

translated by Anselm Hollo